Puheeni Kurkijokelaisten Pitäjäjuhlilla Loimaalla 14.8.2011

Samaa sukua, eri heimoa

  ”Kaikki lauhkeus, selvyys ja vilpittömyys, jota mahdollisesti voidaan havaita Suomen luonteessa, on perintöä karjalaisista; kaikki yksivakaisuus, hiljaisuus ja jurous kansassamme ovat hämäläisiltä perittyä. On se varsin kummallista, että Jumala on pannut nämät kaksi erilaista kansakuntaa niin likitysten toisiaan, että toinen täyttäisi toisensa vajavuutta.”

 Arvoisa Pitäjäjuhlien juhlaväki, hyvät Kurkijoen ystävät!

Nämä aloitussanat ovat Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Juuriltani hämäläisenä minulle on suuri kunniatehtävä ja ylpeyden aihe saada olla tänään tässä edessänne. Kiitän kutsusta, ja otan sen nöyrällä mielellä vastaan. Mieheni isoisä Kaapro Huittinen, joka toimi Kurkijoen valtuuston puheenjohtajana vuodesta 1931 aina kunnan lopettamiseen asti, oli puhujana Kurkijoen Pitäjäjuhlilla tasan 60 vuotta sitten. Uskon, että moni teistä tietää ja tuntee näitä asioita paljon paremmin kuin minä. Siksi koen tämän tehtävän erityisen haasteellisena.  Olin myös viime vuonna mukana näissä juhlissa. Silloin eräässä puheenvuorossa pohdittiin sitä, miten sukuun avioliiton kautta tulleet ihmiset kokevat karjalaisuuden. Toivon, että voin osaltani valaista myös tuota asiaa.

Etsin tätä puhettani varten määritelmää karjalaisuudesta. Karjalan liiton aluevastaavien määritelmän mukaan ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua.” tai Eino Haukan mukaan; ”Ilmiö ajassa, paikassa ja ihmisessä, tuhannen vuoden kooste, isien ja äitien perintö, kielen ja mielen kokonaislaatu.

Tätä taustaa vasten koen itse olevani yksi lenkki tuossa sukupolvien ketjussa, ketjussa joka on kulkenut Kurkijoen kautta tähän päivään. Olen omalta osaltani siirtämässä tuota perintöä omille lapsilleni ja tuleville sukupolville.


Hyvät kuulijat,

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä kun jatkosota alkoi kesällä 1941. Tuon sodan syistä ja alkamisesta on olemassa erilaisia tulkintoja. Kuitenkin, talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.

Yli 400 000 karjalaista oli aiemmin joutunut jättämään kotinsa ja omaisuutensa.  Monien kotitalo oli sodassa hävinnyt.  Huittisen perheen Kurkijoen koti säilyi ehjänä talvisodassa. Se kuitenkin paloi taisteluissa venäläisten lähtiessä suomalaisia pakoon kesällä 1941. Sodan jatkuessa menetetyt alueet vallattiin takaisin. Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta.

Noin 70 prosenttia evakkoon lähteneistä karjalaisista palaisi takaisin kotiseudulleen ja elämä aloitettiin alusta. Uusi, lopullinen lähtö oli kuitenkin myöhemmin edessä.

Kansanedustaja Kaapro Huittisen perhe ei jatkosodan aikana enää palannut Kurkijoelle. Mies itse pääsi ensimmäisenä siviilimiehenä kotiseudulleen pian alueiden takaisinvaltauksen jälkeen. Hänen kotinsa sijaitsi Kurkijoen Mikrilässä, ja hänelle oli annettu tehtäviä suoritettavaksi siellä paikan päällä. Heti ensimmäisenä päivänä sinne päästyään hän kirjoitti Kurkijoen kunnantalon yläkerrassa

kirjeen, jonka sitten lähetti vaimolleen Hiljalle Seutulan Reuna-Seppälään. Kirje on päivätty 19.8.1941.  Siinä hän kuvaili tuntemuksiaan ja näkymiä Kurkijoelta takaisinvaltauksen jälkeen. Tuo kirje on säilynyt, ja julkaistu viime vuonna myös Kurkijokelaisessa. Lainaan siitä tässä muutamaa kohtaa.

Kirjeestä välittyy toisaalta rakkaus kotiseutua kohtaan, toisaalta viha ja suru sitä kohdanneesta hävityksestä. Siinä kuvattiin kotikylää kohdannutta tuhoa ja näkymiä seuraavasti: ” Kotikylässä on tilanne, että meillä, Pellikalla, Paavilaisella, Lindgrenillä, Poskelaisella, Mäkikoskella, Hongelilla, Martiskaisilla ainakaan ei ole kotia. Kansakoulua ei ole. Markkulan sahaa ei ole. Kiiskin talo Savojalla näytti olevan kunnossa. Maantien varsi Elisenvaarasta Kurkijoelle on raunioina”  

Kurkijoen kirkon häväistys vihastutti myös, ja sitä hän kuvasi kirjeessä seuraavasti: ” Olen kuin toinen ja nuori ihminen, kun pääsin tänne. Kirkossa olimme ja se siivo ja häväistys, jonka alaisena se on, on sanoinkuvaamatonta. Kirkko oli Kurkijoen kulttuuritalo. Sankarihauta häväisty suurella Stalinin patsaalla. Sankaripatsas kaadettuna. Iso tanssilava kirkon edessä ja elokuvateatteri kirkon sisällä.  Urut säretty, alttari rikottu. Molemmat pappilat porona.   Mutta kyllä Kurkijoki tästä taas nopeasti nousee. Suomalaisen kulttuurin ja sisun avulla. Kerro tämä toisillekin.”

Vaikka kirjeessä kuvattiin ikäviä asioita, oli se kuitenkin täynnä toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kurkijoen luonto ihastutti palaajaa. Hän kirjoittaakin: ” Olen suorastaan Kurkijoen lumoissa, täällä on kaiken sodan traagillisuuden ja jylinän keskellä niin juhlallista, että en tiedä, mitä vertaisin tähän.”

 Kirje päättyy näin: ”Kunnantalon ja opiston seuduilla sotasaalis on valtavan suuri, viljaa ym. Ja miehet ja lotat joita täällä on, kaikki yhtä taistelumielellä kuin mekin. Kaikkien mieli palaa eteenpäin: Suomi vapaaksi, suureksi ja ryssä Uralille. Siinä kaikkien intomielinen päämäärä.” Kirje kuvaa hyvin sitä, millaiset näkymät noita kotiin palaajia silloin odotti.  Voi vain kuvitella, millainen tunteiden kuohu on tuolloin ollut. Usko tulevaisuuteen oli kuitenkin tallella.


Talvi- ja jatkosota vei tuhansia suomalaisia miehiä rintamille, kauas kotoa. Sodan aikaisilla kirjeillä oli silloin suuri merkitys tiedon välittäjinä lähtijöiden ja kotiin jäävien välillä. Niissä myös kuvattiin tunteita joista puhuminen oli vaikeaa. Suuri merkitys näillä kirjeillä on ollut myös myöhemmin, historiantutkimuksen kannalta.

Kotirintama jäi naisten harteille. He hoitivat lapset, talon työt ja karjan. Naisten rooli sodan aikana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kymmenet ja taas kymmenet tuhannet lotat astuivat miesten paikalle sekä kotirintamalla että sotatoimialueella.

Lotta Svärd-järjestö oli maailman suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Siihen kuului vain naisia, ja työ oli vapaaehtoista. Lottatyö laskettiin maanpuolustustyöksi, ja siten naiset pystyivät vapauttamaan noin 100 000 miestä muihin tehtäviin, kuten rintamalle. Suomalainen Lotta Svärd -järjestö on ollut esikuvana vastaaville pohjoismaisille järjestöille.

Sen perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 90 vuotta, ja lottien keski-ikä on tällä hetkellä jo 88 vuotta.  Tätä työtä muistetaan tänään myös tässä juhlassa, Lotta-aiheisen kirjoituskilpailun palkitsemisen muodossa.

 

Hyvät kuulijat!

Sodan jälkeisessä Suomessa yksi suurimmista haasteista oli siirtoväen asuttaminen. Yli puolet siirtoväestöstä oli maanviljelysväestöä, jolle maa elannon hankkimista varten otettiin ensisijaisesti valtiolta. Tarvittaessa maata myös pakkolunastettiin. Se aiheutti paikoin närää kantaväestön ja siirtoväestön välillä. Ennakkoluuloja saattoi olla molemmin puolin.

Sijoituspaikoilleen tullessaan siirtoväki oli huonommassa asemassa sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Länsisuomalainen luonne koettiin jäykäksi, ja sulkeutuneisuus tulkittiin toisinaan siirtoväen hyljeksimiseksi. Pääosin paikallisväestö suhtautui karjalaisiin kuitenkin myönteisesti. Näin jälkikäteen ajateltuna voi sanoa, että asuttaminen onnistui oikein hyvin. On vaikea kuvitella, miten tuollainen operaatio voisi nykypäivänä onnistua, tässä globaalissa maailmassa.

Lapsuudessani ja nuoruudessani Hämeessä ei karjalaisuudesta juurikaan puhuttu. Isäni on kuitenkin kertonut, että hänen kotonaan Portaan Puran keittiössä hääri parhaimmillaan 4-5 emäntää piirakoita leipomassa. Isoisäni Kosti Pura oli sosiaalinen mies, ja antoi mielellään huoneitaan Antrealaisille asuttavaksi. Maata he eivät joutuneet luovuttamaan koska peltoala oli niin pieni. Äitini kotitilasta Sukulan Yrjölästä sen sijaan lunastettiin maata Muolaasta tulleelle siirtoväelle. Ristiriitoja heillä ei kuitenkaan tietääkseni ollut, vaan välit olivat ystävälliset. Kantaväestö oli valmista auttamaan, poikkeusolojen vuoksi.

Oma sukuni sekä isän että äidin puolelta on viljellyt maata Tammelan pitäjässä Lounais-Hämeessä ainakin 1500-luvun puolivälistä asti. Lapsuuteni ja sukuni elämä siellä samoilla sijoillaan Tammelassa tuntui turvalliselta ja pysyvältä. Samoja peltoja oli viljelty sukupolvesta toiseen monta sataa vuotta.

Ehkä juuri siitä syystä kertomukset evakkoretkistä ja rajan taakse jääneistä muistoista ja lapsuudesta, ovat tuntuneet niin tärkeiltä ja koskettavilta. Vastakohtaisuus oman sukuni joskus jopa tylsältä tuntuvaan historiaan tuntuu suurelta. 

Tarinat suvun vaiheista ja historiasta ovat kuin jännittävästä romaanista, mutta kuitenkin oikeaa elettyä elämää. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut kuulla tapahtumista suoraan heiltä, jotka nuo ajat ovat kokeneet.  Tuntuu, että nuo yhteiset rakkaat ja raskaatkin muistot, ehkä myös sen aikainen irrallisuuden tunne yhdistävät heitä. Nämä matkat Laatokan Karjalaan ja muistojen siirtäminen seuraaville sukupolville ovat tuntuneet todella tärkeiltä ja tarpeellisilta. Parhaimmillaan olemme käyneet siellä kolmen sukupolven voimin.

 

Arvoisa juhlaväki!

Aika kulkee ja sukupolvet vaihtuvat. Rajat avautuvat, asuinpaikkaa muutetaan nykyään useammin kuin ennen. Kulttuurit sekoittuvat yhä enemmän. Esimerkiksi kotikaupungissani Salossa on maahanmuuttajia 88 eri maasta.  Monikulttuurisuus on rikkaus, mutta se aiheuttaa myös monenlaisia ongelmia. Viimeaikainen kehitys on herättänyt kansallistunnetta Euroopan valtioissa, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Toisaalta voimistuva nationalismi on saanut myös ikäviä ilmenemismuotoja eräissä ääriryhmissä.

Suomen sotahistoria on kansamme yhteistä historiaa ja kokemusta, joka osaltaan vahvistaa yhteistä kansallista identiteettiämme. Ehkä myös siitä syystä kiinnostus karjalaisuutta kohtaan on viime aikoina lisääntynyt. Kuitenkin, se on kaikkien suomalaisten yhteinen asia, yhteistä historiaa ja selkeästi tärkeä osa suomalaisuutta.

Menetetyt alueet on liitetty yhä tiiviimmin Venäjään, ja ne ovat venäläistyneet. Suomella on tärkeä ja arvostettu roolinsa Venäjän rajanaapurina. Tuon rajan merkitys kasvoi entisestään Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Nyt keskustellaan NATO-jäsenyydestä. Suomen mahdollisella NATO-jäsenyydellä olisi todennäköisesti vaikutuksia toiminnallemme luovutetussa Karjalassa. Suomen toimintaedellytykset rajan takana ovat tällä hetkellä hyvät. Voimme omalta osaltamme edistää vuorovaikutusta maidemme välillä ja alueellista kehittämistä. Lähialueyhteistyö tukee yhteyksiä Suomen ja Venäjän Karjalan välillä. Lähialuevaroin on autettu monia projekteja.  Pienenä esimerkkinä tästä voisi mainita Alvar Aallon suunnitteleman Viipurin kirjaston kunnostamisen. Yhteistyötä tarvitaan edelleen, ja Suomen tulee olla vaikuttamassa alueen myönteiseen kehitykseen.

Palaan vielä hiukan Kaapro Huittiseen. Hän osti viimein maatilan Kiskosta, ja muutti Varsinais-Suomeen.  Meidän lapsemme ovat varsinaissuomalaisia. He ovat myös suomalaisia ja eurooppalaisia. Karjalaisuus ja hämäläisyys kulkevat kuitenkin koko ajan siinä matkassa.

Onko sitten loppujen lopuksi merkitystä sillä, mistä on kotoisin? Sanotaan, että ihmisen identiteetin kannalta on välttämätöntä tietää, missä juuret ovat. Siispä tuota perintöä tulee siirtää tuleville sukupolville.  Haasteena on kuitenkin, miten tämä tieto saadaan siirrettyä nuorten keskuuteen.

Karjalaisessa perinteessä on ruokakulttuurilla tärkeä roolinsa. Itsekin olen piirakanteon opetellut, ja ne kuuluvat perheemme perinteisiin. Paljoin vaikeampaa onkin sitten siirtää tietoisuus suvun vanhasta kotiseudusta ja omien juurten tajuamisesta. Uudella sukupolvella on kuitenkin olemassa oma syntymä- ja kotiseutunsa, omat juurensa.  Heillä on lukuisa määrä aktiviteetteja ja harrastuksia kilpailemassa ajankäytöstä ja kiinnostuksesta.

Kun nuoret haluavat tietoa jostakin asiasta, he yleensä hakevat sitä ensimmäiseksi internetistä. Katsotaan googlesta. Sellaista tietoa mitä internetistä ei löydä, ei heille oikeastaan ole edes olemassa. Siksi tiedon tallentaminen ja digitointi mahdollisimman kattavasti on ensimmäinen edellytys sen säilymiselle. Itse lisäsin omat nuoreni Facebookin Kurkijoki-ryhmään, joka päivittyykin ilokseni hyvin ahkerasti. Internet, sähköposti ja sosiaalinen media ovat nykypäivän tiedonvälitystä.

Yhä harvemmassa ovat ne ihmiset, joilla on omakohtaisia muistoja noilta ajoilta ja noilta seuduilta. Suku- ja pitäjäseuroilla onkin haasteena, millaiseksi toimintaa pitäisi muovata, jotta uusia nuoria saataisiin mukaan. Painopistettä tulisi varmaankin vähitellen siirtää muisteluiden ja karjalaisen kulttuurin vaalimisen ohella myös enemmän nykypäivään. Toistensa tuntemiseen ja tietoisuuteen siitä, minne ja miten ovat sijoittuneet ja juurtuneet karjalaisten sukujen vesat. Tässä toiminnassa parhaimmillaan menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. On tunnettava historiaa ja menneisyyttä, jotta voi ymmärtää nykyisyyttä.

 

Hyvät ystävät!

Aloitin Topeliuksen tekstillä, ja hänen sanoihinsa myös päätän:

"Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juuriansa maahan. Suurimmat ja voimallisimmat juuret ovat kaksi heimolaista, mutta kauan erillään ollutta kansakuntaa, jotka nyt ovat yhdistyneinä, nimittäin Karjalaiset ja Hämäläiset." ... "Muinoin oli paljo riitaa näiden kansain välillä, mutta nyt ne ovat kauan eläneet rauhassa toistensa vieressä, kuitenkin luopumatta visseistä erilaisuuksistaan, joista he helposti voidaan tuntea."