Puheeni itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2024 Kiskon seurakuntatalolla

Hyvät itsenäisyyspäivän juhlavieraat

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni sukutilallamme Tammelassa. Siellä meitä asui kolme sukupolvea samassa talossa, kuten siihen aikaan usein oli tapana. Eino-pappani oli tarinan kertoja. Silloin 60-luvulla nuo hänen tarinansa liittyivät useimmiten muistoihin sodasta ja rintamalta.
Silloin tuo asia tuntui lapsesta hyvin kaukaiselta historialta. Jälkeenpäin
mietin, että oikeasti aikaa noista kokemuksista oli silloin kulunut vain
parisenkymmentä vuotta. Se on nyt taaksepäin ajateltuna todella lyhyt aika.

Kun sitten muutin Kiskoon ja liityin Huittisen sukuun, nuo sotakokemukset olivat myös vahvasti läsnä. Karjalasta, Kurkijoelta ja Kanneljärveltä evakkoon lähtemiset ja anopin aika sisaruksineen Ruotsissa sotalapsena
olivat ihmeellisiä kertomuksia, joita sain kuulla. Kävimme myös useaan
otteeseen tutustumassa suvun entisillä kotikonnuilla itärajan takana. Odotimme
että rajanylityspaikkoja tulisi lisää, jotta matka Kurkijoelle lyhenisi.

Mutta nyt aika on toinen. Kehitys on valitettavasti mennyt toiseen suuntaan. Tuo raja on nyt suljettuna kokonaan yli vuosi sitten alkaneen välineellistetyn maahanmuuton seurauksena.Saan kuitenkin olla kiitollinen Eino-papalle ja hänen sukupolvelleen itsenäisestä, vapaasta kotimaasta.

Tänään, kun juhlimme Suomen itsenäisyyttä, on syytä pysähtyä pohtimaan maamme asemaa maailmassa, ulkoista ja sisäistä turvallisuuttamme, sekä yhteiskuntamme tulevaisuutta ja haasteita. Itsenäisyys on suuri lahja, mutta myös vastuu. On tärkeää ymmärtää, millaisessa tilanteessa Suomi on tänään ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Olemme nähneet merkittäviä muutoksia geopoliittisessa tilanteessa viime vuosina. Euroopan turvallisuustilanne on kiristynyt Venäjän aloittaman hyökkäyssodan vuoksi. Sodan, jota on käyty kohta jo kolme vuotta. Uskon että Ukrainan tilanne koskettaa erityisesti meitä suomalaisia juuri oman historiamme vuoksi. Haluamme olla Ukrainan tukena ja auttaa heitä parhaan kykymme mukaan.

Suomen päätös liittyä Natoon on merkittävä virstanpylväs. Nato-jäsenyytemme tuo Suomelle uusia turvatakuita. Samalla se myös asettaa meidät osaksi
kansainvälisen turvallisuuden laajempaa verkostoa. Tämä asettaa vastuuta ja
velvollisuuksia sekä suhteessa kansainvälisiin liittolaisiin että omaan
puolustukseemme. Emme enää ole yksin, mutta on silti entistäkin tärkeämpää
huolehtia omasta puolustuksesta ja varautumisesta. Niin olemme viisaasti
tehneet tähänkin asti.

Suomen ulkoinen turvallisuus ei kuitenkaan ole pelkästään kiinni sotilaallisista kysymyksistä. Kyberturvallisuus, energian ja ruuan saannin turvaaminen sekä ilmastonmuutoksen hillitseminen ovat kaikki osa nykyistä turvallisuuskeskustelua. Meidän on varmistettava, että yhteiskuntamme toimii kaikissa olosuhteissa. Meidän on voitava vastata uusiin, hybridisodankäynnin kaltaisiin uhkiin, joissa perinteiset rajat ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden välillä hämärtyvät. Näistä olemme jo saaneet esimakua erilaisten
palvelunestohyökkäysten, välineellistetyn maahanmuuton ja kaapelivaurioiden
muodossa.


Hyvät kuulijat

Yksi suurimmista pitkän aikavälin haasteista, joita Suomi kohtaa, on negatiivinen väestönkehitys. Syntyvyys Suomessa on nyt historiallisen alhaisella tasolla. Näin on myös Salon kohdalla. Viime vuosi oli ensimmäinen jolloin Salossa alitettiin 300 syntyvän lapsen raja. Tälle vuodelle ennusteet näyttävät vieläkin alhaisempaa lukua. Vielä vuonna 2010 Salossa syntyi yli kuusisataa lasta. Ja samaan aikaan meillä Salossa kuolee noin 500 henkeä vuodessa.

Esimerkkinä tästä kehityksestä; Kun 80-luvulla muutin Kiskoon, oli täällä
toiminnassa vielä neljä koulua. Nyt meillä on vain yksi koulu Toijassa, ja
sekin on enää viisiopettajainen. Ikäluokat ovat viime vuosina pienentyneet
merkittävästi. Ja tuo kehitys jatkuu. Ikäluokat pienenevät rajusti, ja väestön
kasvu on tällä hetkellä kokonaan maahanmuuton varassa.

Suomen väestöennusteet osoittavat, että ikääntyvien ihmisten osuus kasvaa merkittävästi, mikä tuo painetta hyvinvointivaltion rahoitukselle. Tämä kehitys tarkoittaa sitä, että työikäisten osuus pienenee samalla kun hoivan ja terveydenhuollon tarve kasvaa. Meidän on kyettävä myös tulevaisuudessa pitämään huolta ikäihmisistämme. Tähän haasteeseen on pyritty osaltaan vastaamaan juuri tehdyllä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksella. Uudistus on iso, ja vasta alkumetreillä. Vie aikansa ennen kuin palveluketjut saadaan sujuviksi. Tällä hetkellä alueita haastaa liian niukka resursointi sekä pula hoitavista käsipareista. Meidän on löydettävä uusia ratkaisuja, jotka tukevat vanhenevan väestön hyvinvointia. Tässä tilanteessa tarvitsemme rohkeutta katsoa eteenpäin ja tehdä päätöksiä, jotka kantavat pitkälle.

Tarvitsemme ratkaisuja, jotka vahvistavat työikäisen väestön osallistumista työmarkkinoille ja turvaavat tulevaisuuden eläkkeet ja palvelut. Yksi ratkaisu voi olla maahanmuutto, mutta samalla meidän on huolehdittava siitä, että kotimainen koulutus ja työelämäpolitiikka toimivat tehokkaasti ja mahdollistavat ihmisten täysimääräisen osallistumisen yhteiskuntaan.

Ensi vuoden alussa voimaan tuleva työllisyys- ja elinkeinopalveluiden uudistus tuo nämä palvelut lähemmäs asiakkaita. Kokonaisvastuu työelämäpalveluista sekä kotoutumisesta siirtyy tammikuun ensimmäisenä päivänä valtiolta kunnille. Myös meillä Salossa tuo uudistus on iso haaste, kun Salon työllisyysalue aloittaa toimintansa. Mutta se on myös mahdollisuus, kun työelämäpalvelut tulevat lähemmäksi asiakaspintaa, kunnan elinkeinoelämää ja koulutuspalveluita.


Hyvät kuulijat,

Sisäinen turvallisuus ei ole pelkästään rikosten torjuntaa tai viranomaisten toimintaa. Se perustuu yhteiskunnan yhtenäisyyteen, luottamukseen ja osallisuuteen.

Meidän on varmistettava, että nuoret saavat mahdollisuudet rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Tässä vanhenevassa ja harmaantuvassa maassa meillä ei ole varaa hukata heistä yhtäkään. Jokaisen nuoren tulee voida kokea olevansa tärkeä, hyväksytty ja arvostettu.

Suomi on aina ollut maa, jossa uskotaan koulutukseen, innovaatioihin ja
luovuuteen. Tämän päivän nuoret ovat tulevaisuuden päätöksentekijöitä,
yrittäjiä ja opettajia. Tarvitsemme heitä rohkeasti rakentamaan kestävää,
vihreää ja teknologisesti edistynyttä Suomea, joka pysyy kilpailukykyisenä
kansainvälisessä yhteisössä.

Eräiden arvioiden mukaan suurin tulevaisuuden turvallisuusuhka saattaa liittyä disinformaation leviämiseen. Pyrkimyksenä siinä on usein lisätä jännitteitä ja ihmisten välisiä konflikteja. Se rapauttaa luottamusta instituutioihin ja tutkittuun tietoon. Mm sosiaalinen media mahdollistaa jatkuvan, valtavan suuren informaatiotulvan, jonka perässä faktan tarkastus ei pysy. Nuorten pääasiallinen uutislähde on yhä useammin sosiaalinen media. Meidän on pystyttävä kehittämään koulutustamme siihen suuntaan, että nuoret osaavat myös kyseenalaistaa omaksumansa tiedon todenperäisyyttä. Kriittinen medianlukutaito on tänä päivänä entistäkin tärkeämpi kansalaistaito. Se auttaa tunnistamaan vääristynyttä, harhaanjohtavaa ja puutteellista sisältöä. Totuuden puolustaminen on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi.

Valitettavasti yhteiskunnallista ilmapiiriämme varjostaa myös tietynlainen vastakkainasettelu, niin meillä Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, ja laajemminkin. Keskustelu on monin paikoin koventunut. Ihmiset
tuntuvat etääntyvän toisistaan. Oman edun tavoittelu ja yhteisen hyvän
unohtaminen uhkaavat yhteiskuntamme ydintä – yhteenkuuluvuutta.

Meidän tulee muistaa, että Suomi on selvinnyt kaikista koettelemuksista yhteenkuuluvuuden, yhteisymmärryksen ja yhteistyön voimin. Olemme kansakunta, joka on aina osannut lopulta löytää yhteisen sävelen ja rakentaa siltoja erimielisyyksistä huolimatta. Nyt jos koskaan, tässä epävakauden ajassa, tarvitsemme tätä yhteisöllisyyden henkeä.

On toimittava määrätietoisesti estääksemme kahtiajaon syvenemisen. On tärkeää, että yhteiskunnalliset keskustelut käydään rakentavassa hengessä ja että kuulemme kaikkien kansalaisten ääniä, myös niiden hiljaisimpien. Poliittiset näkemykset voivat erota, mutta demokratia ja yhteistyö ovat peruskiviä, joilla Suomen tulevaisuus lepää. Niitä pitää vaalia.


Hyvät ystävät

Suomen historia on opettanut meille, että yhdessä olemme vahvempia. Talvi- ja jatkosodassa suomalaiset seisoivat yhtenä rintamana, ja tuo perintö elää edelleen yhteiskuntamme sydämessä. Tulevaisuuden haasteita, olivat ne sitten turvallisuuteen, talouteen tai yhteiskunnan eheyteen liittyviä, ei voida ratkaista yksin tai erillään. Tarvitsemme yhteistyötä – niin paikallisella kuin kansallisellakin tasolla.

Kansallinen yhtenäisyys on vahvuus, josta meidän on pidettävä kiinni. Vaikka meillä voi olla eri näkemyksiä monista asioista, on pidettävä mielessä, että yhteinen tavoitteemme on vahva, hyvinvoiva ja itsenäinen Suomi.

Lapsuuteni maisema, Sukulan kylä jossa vartuin, oli siihen aikaan pieni ja vireä yhteisö. Siellä kaikki tunsivat toisensa ja eri sukupolvet elivät yhdessä. Eino-pappani oli mukava mies, josta erityisesti lapset pitivät. Itse olin kyläluuta, eikä Sukulassa tainnut olla montaakaan tupaa johon en olisi poikennut silloin tällöin vierailemaan, joko yksin tai äidin kanssa viemään lämpimäisiä. Toisista ihmisistä välitettiin. Kisko muistuttaa yhteisöllisyydessään jollakin tapaa tuota kylää, vaikka nykyään ei enää niinkään helposti yllättäen naapuriin poiketa. Ihmiset tuntevat toisensa. Kun maailma myrskyää, kotisatamassa on turvallista.

Yhteisöllisyys on voimavara, joka antaa meille kyvyn kohdata tulevaisuus, oli se miten haastava tahansa. Meidän tulee puolustaa yhteisiä arvojamme ja huolehtia siitä, että jokainen kokee olevansa osa tätä maata ja sen tarinaa. On meidän kaikkien vastuulla pitää huolta yhteisestä hyvinvoinnistamme – siitä, että Suomi on paikka, jossa jokainen voi tuntea olevansa turvassa, arvostettu ja osallinen..

Hyvää itsenäisyyspäivää!




Puheeni Asunnottomien yössä 17.10.2024 Salossa

Hyvät kuulijat!

Lämmin kiitos että sain tulla viettämään kanssanne asunnottomien yötä.
Asunto on perusoikeus. Se ei ole luksusta johon vain harvoilla on varaa, vaan jotain, joka kuuluu meille kaikille. Tämän pitäisi olla itsestään selvää hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi. Niin ei kuitenkaan ole. Siitä yhtenä osoituksena on se, että tarvitsemme tällaista tilaisuutta, joka tuo nämä ongelmat näkyviksi.

Asunnottomuus on monille meistä etäinen ongelma, mutta se koskee tuhansia suomalaisia päivittäin. Suomessa asunnottomuus on viime vuosina kuitenkin vähentynyt merkittävästi, toisin kuin muissa EU-maissa. Tuo lasku on seurausta valtion, kuntien ja kansalaisjärjestöjen tekemästä määrätietoisesta työstä asunnottomuuden vähentämiseksi. Kiitos myös teille kaikille tekemästänne tärkeästä työstä!

Nyt kehitys uhkaa kuitenkin kääntyä väärään suuntaan. Olemme saaneet kuulla, että häätöjen määrä on lisääntynyt voimakkaasti, jopa 15 prosenttia viime vuodesta. Tämän arvioidaan selittyvän sekä asumisen kustannusten nousulla että toimeenpannuilla sosiaaliturvan leikkauksilla. Myös asunnottomuuden pelätään lisääntyvän tämän myötä rajusti.

Meillä Salossa asunnottomien määräksi on arvioitu noin 25 henkilöä. Määrä ei ole suuri, mutta jokainen asuntoa vailla oleva ihminen on liikaa.
Tämän vuoden teemana on piiloasunnottomuus. Se ei näy näissä tilastoissa, ja siksi voi olettaa, että meillä Salossakin todellinen luku on paljon tuota arvioitua suurempi. Piiloasunnottomuus on yleistä erityisesti nuorten keskuudessa, ja siksi siitä on oltava erityisen huolissaan. Se altistaa nuoria monenlaisille ongelmille, kuten väkivallalle ja päihteiden käytölle, joka valitettavasti on kasvava ongelma myös meillä täällä Salossa. Siksi heitä tulisi pyrkiä aktiivisesti löytämään ja ohjaamaan palveluiden piiriin, pois piilosta.


Hyvät kuulijat

On tärkeää muistaa, että asunnottomuus ei ole kenenkään oma valinta, vaan se on monen tekijän summa. Meidän on huolehdittava siitä, että yhteiskuntamme pitää huolta kaikista jäsenistään – myös niistä jotka ovat vaikeimmassa asemassa. Tämä tarkoittaa toimivia sosiaalipalveluita, riittävää tukea, ja ennen kaikkea sitä, että varmistamme jokaiselle turvallisen kodin.

Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puute sekä puutteellinen asumisneuvonta ovat ongelmia myös meillä täällä Salossa, ja niihin on saatava parannusta. Salon asuntopoliittinen ohjelma on tehty vuonna 2018, ja se kaipaa päivitystä. Maailma on tuon jälkeen muuttunut paljon. Tavoitteena on oltava, että jokaisella salolaisella on koti.

Pelkkä asunto ei kuitenkaan riitä, vaan on puututtava nykyistä paremmin ja nopeammin syihin. Niitä ovat usein mielenterveys- päihde- ja talousongelmat. Näihin liittyvät palvelut tulee olla helposti saavutettavia jokaiselle, matalalla kynnyksellä.
Oman haasteensa tuo hyvinvointialueen säästöpaineet sekä se, että leikkaukset valtion budjetissa kohdistuvat tällä hetkellä voimakkaasti juuri niihin, joilla on jo muutenkin vaikeaa.

Kun tätä tilaisuutta varten etsin aiheeseen liittyvää tietoa, huomasin sen todella vaikeaksi. Palvelujärjestelmä on edelleen hajanainen, eikä apua ole saatavissa helposti yhdeltä luukulta kuten pitäisi. Sosiaali-, terveys- ja työelämäpalvelut ovat liian kaukana toisistaan, jolloin luukulta luukulle juoksemaan joutuva saattaa tipahtaa näiden korkeiden kynnysten väliin.
Tähän palvelujärjestelmän hajanaisuuteen pyritään vastaamaan tehdyllä sote-uudistuksella. Palvelut kuuluisi jatkossa saada paremmin samasta paikasta. Kuitenkin, nyt kun iso uudistus on vasta alkumetreillä, on oikean palvelun löytäminen joskus haasteellista. Totutut ja tutut toimintatavat ovat muuttuneet, ja vie aikaa ennen kuin uudistetut palvelupolut saadaan sujuviksi.
Kaupungin ja Varhan rajapinnassa olevat toiminnat kuten hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen, hakevat tällä hetkellä vielä muotoaan. Tarvitaan koko ajan parempaa yhteistyötä.

Sosiaalipalvelut, johon kuuluvat mm tuettu asuminen ja kuntouttava työtoiminta, ovat siirtyneet hyvinvointialueen vastuulle. On selvitettävä ja varmistettava että tuo työtoiminta pystytään turvaamaan myös jatkossa matalalla kynnyksellä niin että sinne on helppo tulla.
Päättäjänä ei voi olla täysin tyytyväinen nykytilaan. Uskon kuitenkin, että näihin asioihin saadaan parannusta Varhan toiminnan vakiintuessa.

Itse peräänkuulutan yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.
Kaupunki, Varha, seurakunta sekä yhdistykset, me kaikki olemme vastuussa siitä että voimme taklata näitä asunnottomuuden ja syrjäytymisen ongelmia. On istuttava saman pöydän ääreen ja pyrittävä löytämään se ratkaisumalli, jolla pystymme näihin ongelmiin vastaamaan.
Myös valtiolla on oma keskeinen roolinsa tässä kokonaisuudessa, ja onkin väärin, että sosiaali- ja terveysjärjestöiltä ollaan nyt leikkaamassa rahoitusta. Järjestöjen rooli on tukea viranomaistoimintaa, mutta pelkällä vapaaehtoistyöllä ilman riittävää rahoitusta se ei voi onnistua.

Hyvät ystävät,

Vielä muutama sana tästä Vaihtoehto 90 tilanteesta. Ikäväkseni olen saanut kuulla, että täällä tekemänne arvokas työ on ollut uhattuna. Tästä olemme kantaneet huolta ja keskustelleet myös kaupunginhallituksessa. Yhteinen tahtotilamme on, että tämä arvokas työ tulee turvata tavalla tai toisella myös tulevaisuudessa. Tähän nyt haetaan keinoja ja resursseja, jotta toiminta saisi jatkua. Ajattelen, että tähänkin tarvitaan mukaan kaupungin lisäksi eri toimijoita kuten seurakunta ja muut yhdistykset.

On ilman muuta selvää, että Teissä kaikissa on asiantuntemusta ja kokemusta ratkomaan näitä asioita. Me kaikki voimme olla osa ratkaisua. Tehtävämme on vaatia päättäjiltä toimia, mutta myös toimia itse – tukemalla, kuuntelemalla ja auttamalla. Yhteisön voima on suuri, ja yhdessä voimme rakentaa inhimillisemmän Salon, jossa ketään ei jätetä yksin.

Vaikka olen täällä tuomassa tervehdystä sekä kaupungilta että myös Varhalta, niin minulla ei näihin ongelmiin ole oikeita vastauksia. Kuitenkin, minulla on olemassa hyvät verkostot näihin toimijoihin, ja vien mielelläni osaltani viestiänne eteenpäin.
Haluan vielä kiittää kaikkia tapahtuman järjestäjiä sekä yhteistyötahoja tämän tärkeän tapahtuman järjestämisestä. Pidetään ääntä, kuullaan toisiamme ja pidetään yhteyttä.
Kiitos.








Puheeni Tieksmäki-Metolan kyläyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa

Hyvät ystävät ja kylänmiehet – sekä naiset, arvoisa juhlaväki!

Kiitän kovasti saamastani kutsusta tulla tuomaan tervehdyksen, kyläläisenä ja kaupunginvaltuutettuna. Kun muutin Kiskoon asumaan 28 vuotta sitten, minulle sanottiin, että täällä on asuttava vähintään 15 vuotta tullakseen kiskolaiseksi. Tänä kesänä tulee kuluneeksi 24 vuotta siitä kun muutimme asumaan Hongiston kylälle. Uskon siksi, että ainakin jollain mittapuulla mitattuna voin jo kutsua itseäni kyläläiseksi.

En tässä puheenvuorossani käy läpi kyläyhdistyksen historiaa, vaikka se onkin tämän juhlan pääaihe. Syykin siihen on varsin yksinkertainen; niin moni teistä tietää ja tuntee tuota asiaa paremmin kuin minä. Aihe noussee esiin myöhemmin tänään, kun kyläyhdistyksen historiikki julkaistaan.

Tieksmäki-Metolan kyläyhdistys on toiminut nyt siis kymmenen vuotta, ja siitä kohta jo neljä vuotta osana Salon kaupunkia. Tätä yhdistystä pidettiin jo aikanaan Kiskon kunnassa, ja nyt myös Salon kaupungissa, oikein hyvänä esimerkkinä vireästi toimivasta ja aktiivisesta kylätoiminnasta. Tuo saunarakennus tuossa rakennettiin aikanaan Kiskon kunnalta vuokratulle maalle. Talkootunteja on näinä vuosina tullut varmasti melkoinen määrä noille aktiivisille talkoolaisille. Siitä heille kaikille - suuri kiitos!

Kyläläisillä on ollut yhteinen projekti ja päämäärä, jonka eteen on tehty kovasti töitä. Se tapa millä täällä on kunnostettu ja pidetty yllä tätä yhteistä uimaranta-aluetta, on sellainen, mistä tänä päivänä tulisi ottaa mallia muuallakin. Parhaillaan mietitään kovasti eri puolilla kaupunkia ranta-alueiden kohtaloita. Tässä asiassa Tieksmäki-Metola voi toimia suunnannäyttäjänä.

Täällä vastuu alueesta on asukkailla itsellään, niin kuin sen tulisi mielestäni yhä useammin nykyään ollakin. Uskon että tulevaisuudessa, kuntakoon edelleen kasvaessa, ollaan menossa yhä enemmän siihen suuntaan, että tällainen itse tekeminen tulee lisääntymään. Näin tulee varmasti olemaan jossain määrin myös palvelujen tuottamisen osalta.

Salon kaupungissa on tällä hetkellä lähes neljäsataa kylää. Ajatelkaahan, jos näissä kaikissa kylissä lähdettäisiin tällaisella samalla tarmolla viemään jotakin yhteistä projektia ja asiaa eteenpäin. Kuinka paljon silloin kaupungissa tapahtuisi ja toimeliaisuus lisääntyisi.

Hyvät ystävät!

Kylien merkitys ja voima tullaan toivottavasti jatkossa huomaamaan kaikissa kunnissa ja valtionhallinnossakin paljon nykyistä paremmin. Suomen kylätoiminta ry:n Voimistuvat kylät – kampanjan myötä on Salon alueellakin syntynyt joitakin kyläprojekteja. Yhteistä kaikille noille projekteille on se, että kaupunki on osannut näyttää vihreää valoa ja tarvittaessa tukea toimintaa jollain tavalla, joko rahallisesti tai muuten. Kampanjan tavoitteena onkin ollut lisätä yhteistyötä ja vuoropuhelua kuntien ja kylien välillä.

Tällaisella yhteistyöllä tulisi myös jatkossa turvata se, että kaupungeissa pysyvät elävänä muutkin alueet kuin vain keskustaajamat, kuten juhlapuheissa usein luvataan. Asukkaiden omaehtoista aktiivisuutta tulee tukea nykyistä enemmän. Näin voidaan vahvistaa kunnan eri alueita. Alueellinen toiminta vahvistaa kylien identiteettiä ja innostaa oman asuinalueen kehittämiseen.

Salossa on kokemusta myös kyläkaavan tekemisestä. Salon seudun malli kyläsuunnitteluun on lähtenyt liikkeelle Koheesio- ja Kilpailukyky- hankkeen pilottityönä. Siinä pyritään yhdistämään kyläyhteisön toiminnallinen suunnittelu ja maankäytön suunnittelu. Mallissa pyritään ottamaan huomioon kyläläisten näkemyksiä siitä, mihin suuntaan aluetta halutaan kehittää. Kyläkaava puolestaan on epävirallinen maankäytön suunnitelma, joka voi toimia pohjana kaavoitukselle ja uusien tonttien markkinoinnille. Tällainen kyläkaava on tehty Halikon Hajalan kylälle yhteistyössä asukkaiden kanssa. Tarkoituksena on, että jatkossa sellaisia voitaisiin tehdä myös muille kylille. Aika näyttää kuinka asiassa tulee käymään, saadaanko näitä suunnitelmia aikanaan myös muille kylille.

Nostan tämän kyläkaava-asian esiin tässä kohtaa siksi, että ratkaisevan tärkeää kylien ja maaseudun elinvoimaisuudelle on, että täällä on mahdollisuus asua myös tulevaisuudessa. Tontteja on oltava saatavissa ja tarjolla. Ihmisten valinnanvapautta ei saa liiaksi rajoittaa, kuten nykyisin valitettavasti pyritään tekemään yhä enemmän valtionhallinnon taholta. Esimerkiksi Salossa on oltava mahdollista rakentaa muuallekin kuin vanhoihin kuntakeskuksiin myös tulevaisuudessa.

Maaseutu on tällä hetkellä hyvin vetovoimainen asuinpaikka. Halutaan yhä isompia tontteja ja omaa rauhaa. Salon ja Kiskon sijainti moottoritien varrella pääkaupunkiseudun läheisyydessä on aivan ihanteellinen. Tarvittaisiin paljon nykyistä aktiivisempaa alueen markkinointia niiden suuntaan, jotka ovat harkitsemassa maaseutua asuinpaikakseen. Keskusta-aluetta ympäröivä maaseutu tulee nykyistä enemmän nähdä voimavarana, ei rasitteena.

Tässä kohtaa ei pidä unohtaa myöskään kesäasukkaita. Kylätoiminta on parhaimmillaan silloin, kun siinä kohtaavat vakituiset asukkaat ja kesäasukkaat, kuten täällä meidän kylällämme on käynytkin. Tässäkin yhdistyksessä taitaa kesäasukkaita olla jäseninä yhtä paljon kuin vakituisia asukkaita. Kisko on hyvin kesämökkivaltaista aluetta, ja kesäasukkaat rikastuttavat eloa täällä kovasti kesäaikaan. Mökkiasutus voi tuoda kylälle uudenlaista vireyttä ja vahvistaa elinkeinotoimintaa, mm mökkitalkkaritoiminnan muodossa.

Hyvä juhlaväki,

Kuntakoon kasvaessa puhetta on riittänyt myös lähidemokratian toteutumisesta ja toteutumatta jäämisestä. Pelkona on ollut, että päätöksenteko karkaa yhä kauemmas kuntalaisista. Oman kokemukseni mukaan tuo pelko ei ole aivan aiheeton.

Salon kaupungin aloittaessa toimintansa vuonna 2009 otettiin käyttöön aluetoimikuntatamalli. Ajatuksena oli, että alueellinen vaikuttaminen ja lähidemokratia toteutuisivat näiden toimikuntien kautta. Jo kuntalakikin velvoittaa kaupunkia järjestämään kuntalaisille mahdollisuuden osallistua jollain tavoin päätöksentekoon. Tiedon pitäisi kulkea molempiin suuntiin.

Nyt meillä Salossa ollaan puuhaamassa organisaation uudistamista ja madaltamista. Olen itsekin mukana tuossa työryhmässä missä asiaa on pohdittu. Tuon työn yhteydessä on myös aluetoimikuntien roolia ja toimivuutta arvioitu. Haasteena on se, miten kuntalaiset pääsisivät vaikuttamaan asioihin oikeassa vaiheessa, ennen kuin asiat on lopullisesti lyöty lukkoon. On myös esitetty, että jatkossa lähidemokratiaa voitaisiin kehittää aluetoimikuntien sijasta kylätoimikuntien kautta, eräänlaisena neuvottelukuntana.

Yhteisen näkemyksen löytäminen toimivasta mallista ei ole helppoa, eikä sitä ainakaan helpota kaupungin nykyinen taloustilanne. Pelkään pahoin, että myös lähidemokratian järjestäminen on nyt vaarassa jäädä säästötoimenpiteiden jalkoihin. Yksi kysymys on, voiko olla vaikutusvaltaa ilman rahaa. Aluetoimikunnilla ei ole ollut omaa budjettia käytettävissään.

Näihin asioihin ei ole vielä löytynyt yhteistä näkemystä, ja kiirekin painaa päälle. Järjestelmän tulisi olla valmiina ensi vuoden alusta uuden valtuuston aloittaessa työnsä.

Joskus tuntuu siltä, että näennäisesti kuntalaisia halutaan kuulla ja ottaa mukaan prosessiin. Kääntöpuolena, helposti herää vaikutelma, että kaikenlaisen lähivaikuttamisen tukemisen koetaan olevan liian kallista sekä haittaavan ja hidastavan asioiden eteenpäin viemistä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että virallisten päätöksentekoelinten lisäksi kuntien asukkailla ja heidän yhteisöillään on valtavan paljon hyödyntämätöntä osaamista ja voimavaroja. Olisi sääli jättää tuota resurssia käyttämättä. Tämä kuntalaisten arkipäivästä nouseva kokemus ja asiantuntemus tulee saattaa yhteiseen käyttöön.

Lisäksi, vaikka päätöksiä ei aina voida tehdä jokaisen mielen mukaan, on tunne kuulluksi tulemisesta asukkaille kuitenkin tärkeä ja arvokas. Itse en näe mitään syytä romuttaa nykyistä käytäntöä kokonaan, vaan mieluumminkin kehittäisin sitä edelleen avoimemmaksi ja laajemmin asukkaita kuulevaksi. Tämä on mitä suurimmassa määrin tahdon asia.

Hyvät ystävät

Salon kaupungissa parhaillaan käynnissä oleva elinkeinoelämän rakennemuutos voi parhaimmillaan vahvistaa maaseutualueidemme merkitystä ja arvostusta. Kaupunki tarvitsee maaseutuaan ja kyliään. Siksi uskon, että myös tulevaisuudessa tälläkin kylällä asutaan, eletään, yritetään, tehdään työtä, harrastetaan ja viihdytään.

Sinä aikana kun olen asunut tällä kylällä, on täällä sukupolvi vaihtunut. Emännät ja isännät joihin aikanaan nuorena emäntänä tutustuin, ovat luopuneet tilanpidosta. Monet silloisista kyläläisistä ovat jo siirtyneet pois tästä ajasta. Elämä kylissä kuitenkin jatkuu.

On todella hienoa nähdä, että uudet sukupolvet ovat täälläkin jatkaneet esi-isien työtä uudella innolla. Talot kylällä ovat löytäneet uudet asukkaansa, tilat jatkajansa. Tyhjäksi niitä ei ole juurikaan jäänyt. Olemme saaneet tänne paljon uusia asukkaita ja kesäasukkaita, heistä voimme olla kiitollisia.

Lopuksi haluan toivottaa onnea, innostusta ja pitkää ikää juhlivalle kyläyhdistykselle!







Puheeni Kurkijokelaisten Pitäjäjuhlilla Loimaalla 14.8.2011

Samaa sukua, eri heimoa

”Kaikki lauhkeus, selvyys ja vilpittömyys, jota mahdollisesti voidaan havaita Suomen luonteessa, on perintöä karjalaisista; kaikki yksivakaisuus, hiljaisuus ja jurous kansassamme ovat hämäläisiltä perittyä. On se varsin kummallista, että Jumala on pannut nämät kaksi erilaista kansakuntaa niin likitysten toisiaan, että toinen täyttäisi toisensa vajavuutta.”

Arvoisa Pitäjäjuhlien juhlaväki, hyvät Kurkijoen ystävät!

Nämä aloitussanat ovat Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Juuriltani hämäläisenä minulle on suuri kunniatehtävä ja ylpeyden aihe saada olla tänään tässä edessänne. Kiitän kutsusta, ja otan sen nöyrällä mielellä vastaan. Mieheni isoisä Kaapro Huittinen, joka toimi Kurkijoen valtuuston puheenjohtajana vuodesta 1931 aina kunnan lopettamiseen asti, oli puhujana Kurkijoen Pitäjäjuhlilla tasan 60 vuotta sitten. Uskon, että moni teistä tietää ja tuntee näitä asioita paljon paremmin kuin minä. Siksi koen tämän tehtävän erityisen haasteellisena. Olin myös viime vuonna mukana näissä juhlissa. Silloin eräässä puheenvuorossa pohdittiin sitä, miten sukuun avioliiton kautta tulleet ihmiset kokevat karjalaisuuden. Toivon, että voin osaltani valaista myös tuota asiaa.

Etsin tätä puhettani varten määritelmää karjalaisuudesta. Karjalan liiton aluevastaavien määritelmän mukaan ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua.” tai Eino Haukan mukaan; ”Ilmiö ajassa, paikassa ja ihmisessä, tuhannen vuoden kooste, isien ja äitien perintö, kielen ja mielen kokonaislaatu.

Tätä taustaa vasten koen itse olevani yksi lenkki tuossa sukupolvien ketjussa, ketjussa joka on kulkenut Kurkijoen kautta tähän päivään. Olen omalta osaltani siirtämässä tuota perintöä omille lapsilleni ja tuleville sukupolville.


Hyvät kuulijat,

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä kun jatkosota alkoi kesällä 1941. Tuon sodan syistä ja alkamisesta on olemassa erilaisia tulkintoja. Kuitenkin, talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.

Yli 400 000 karjalaista oli aiemmin joutunut jättämään kotinsa ja omaisuutensa. Monien kotitalo oli sodassa hävinnyt. Huittisen perheen Kurkijoen koti säilyi ehjänä talvisodassa. Se kuitenkin paloi taisteluissa venäläisten lähtiessä suomalaisia pakoon kesällä 1941. Sodan jatkuessa menetetyt alueet vallattiin takaisin. Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta.

Noin 70 prosenttia evakkoon lähteneistä karjalaisista palaisi takaisin kotiseudulleen ja elämä aloitettiin alusta. Uusi, lopullinen lähtö oli kuitenkin myöhemmin edessä.

Kansanedustaja Kaapro Huittisen perhe ei jatkosodan aikana enää palannut Kurkijoelle. Mies itse pääsi ensimmäisenä siviilimiehenä kotiseudulleen pian alueiden takaisinvaltauksen jälkeen. Hänen kotinsa sijaitsi Kurkijoen Mikrilässä, ja hänelle oli annettu tehtäviä suoritettavaksi siellä paikan päällä. Heti ensimmäisenä päivänä sinne päästyään hän kirjoitti Kurkijoen kunnantalon yläkerrassa

kirjeen, jonka sitten lähetti vaimolleen Hiljalle Seutulan Reuna-Seppälään. Kirje on päivätty 19.8.1941. Siinä hän kuvaili tuntemuksiaan ja näkymiä Kurkijoelta takaisinvaltauksen jälkeen. Tuo kirje on säilynyt, ja julkaistu viime vuonna myös Kurkijokelaisessa. Lainaan siitä tässä muutamaa kohtaa.

Kirjeestä välittyy toisaalta rakkaus kotiseutua kohtaan, toisaalta viha ja suru sitä kohdanneesta hävityksestä. Siinä kuvattiin kotikylää kohdannutta tuhoa ja näkymiä seuraavasti: ” Kotikylässä on tilanne, että meillä, Pellikalla, Paavilaisella, Lindgrenillä, Poskelaisella, Mäkikoskella, Hongelilla, Martiskaisilla ainakaan ei ole kotia. Kansakoulua ei ole. Markkulan sahaa ei ole. Kiiskin talo Savojalla näytti olevan kunnossa. Maantien varsi Elisenvaarasta Kurkijoelle on raunioina”

Kurkijoen kirkon häväistys vihastutti myös, ja sitä hän kuvasi kirjeessä seuraavasti: ” Olen kuin toinen ja nuori ihminen, kun pääsin tänne. Kirkossa olimme ja se siivo ja häväistys, jonka alaisena se on, on sanoinkuvaamatonta. Kirkko oli Kurkijoen kulttuuritalo. Sankarihauta häväisty suurella Stalinin patsaalla. Sankaripatsas kaadettuna. Iso tanssilava kirkon edessä ja elokuvateatteri kirkon sisällä. Urut säretty, alttari rikottu. Molemmat pappilat porona. Mutta kyllä Kurkijoki tästä taas nopeasti nousee. Suomalaisen kulttuurin ja sisun avulla. Kerro tämä toisillekin.”

Vaikka kirjeessä kuvattiin ikäviä asioita, oli se kuitenkin täynnä toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kurkijoen luonto ihastutti palaajaa. Hän kirjoittaakin: ” Olen suorastaan Kurkijoen lumoissa, täällä on kaiken sodan traagillisuuden ja jylinän keskellä niin juhlallista, että en tiedä, mitä vertaisin tähän.”

Kirje päättyy näin: ”Kunnantalon ja opiston seuduilla sotasaalis on valtavan suuri, viljaa ym. Ja miehet ja lotat joita täällä on, kaikki yhtä taistelumielellä kuin mekin. Kaikkien mieli palaa eteenpäin: Suomi vapaaksi, suureksi ja ryssä Uralille. Siinä kaikkien intomielinen päämäärä.” Kirje kuvaa hyvin sitä, millaiset näkymät noita kotiin palaajia silloin odotti. Voi vain kuvitella, millainen tunteiden kuohu on tuolloin ollut. Usko tulevaisuuteen oli kuitenkin tallella.


Talvi- ja jatkosota vei tuhansia suomalaisia miehiä rintamille, kauas kotoa. Sodan aikaisilla kirjeillä oli silloin suuri merkitys tiedon välittäjinä lähtijöiden ja kotiin jäävien välillä. Niissä myös kuvattiin tunteita joista puhuminen oli vaikeaa. Suuri merkitys näillä kirjeillä on ollut myös myöhemmin, historiantutkimuksen kannalta.

Kotirintama jäi naisten harteille. He hoitivat lapset, talon työt ja karjan. Naisten rooli sodan aikana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kymmenet ja taas kymmenet tuhannet lotat astuivat miesten paikalle sekä kotirintamalla että sotatoimialueella.

Lotta Svärd-järjestö oli maailman suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Siihen kuului vain naisia, ja työ oli vapaaehtoista. Lottatyö laskettiin maanpuolustustyöksi, ja siten naiset pystyivät vapauttamaan noin 100 000 miestä muihin tehtäviin, kuten rintamalle. Suomalainen Lotta Svärd -järjestö on ollut esikuvana vastaaville pohjoismaisille järjestöille.

Sen perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 90 vuotta, ja lottien keski-ikä on tällä hetkellä jo 88 vuotta. Tätä työtä muistetaan tänään myös tässä juhlassa, Lotta-aiheisen kirjoituskilpailun palkitsemisen muodossa.

Hyvät kuulijat!

Sodan jälkeisessä Suomessa yksi suurimmista haasteista oli siirtoväen asuttaminen. Yli puolet siirtoväestöstä oli maanviljelysväestöä, jolle maa elannon hankkimista varten otettiin ensisijaisesti valtiolta. Tarvittaessa maata myös pakkolunastettiin. Se aiheutti paikoin närää kantaväestön ja siirtoväestön välillä. Ennakkoluuloja saattoi olla molemmin puolin.

Sijoituspaikoilleen tullessaan siirtoväki oli huonommassa asemassa sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. Länsisuomalainen luonne koettiin jäykäksi, ja sulkeutuneisuus tulkittiin toisinaan siirtoväen hyljeksimiseksi. Pääosin paikallisväestö suhtautui karjalaisiin kuitenkin myönteisesti. Näin jälkikäteen ajateltuna voi sanoa, että asuttaminen onnistui oikein hyvin. On vaikea kuvitella, miten tuollainen operaatio voisi nykypäivänä onnistua, tässä globaalissa maailmassa.

Lapsuudessani ja nuoruudessani Hämeessä ei karjalaisuudesta juurikaan puhuttu. Isäni on kuitenkin kertonut, että hänen kotonaan Portaan Puran keittiössä hääri parhaimmillaan 4-5 emäntää piirakoita leipomassa. Isoisäni Kosti Pura oli sosiaalinen mies, ja antoi mielellään huoneitaan Antrealaisille asuttavaksi. Maata he eivät joutuneet luovuttamaan koska peltoala oli niin pieni. Äitini kotitilasta Sukulan Yrjölästä sen sijaan lunastettiin maata Muolaasta tulleelle siirtoväelle. Ristiriitoja heillä ei kuitenkaan tietääkseni ollut, vaan välit olivat ystävälliset. Kantaväestö oli valmista auttamaan, poikkeusolojen vuoksi.

Oma sukuni sekä isän että äidin puolelta on viljellyt maata Tammelan pitäjässä Lounais-Hämeessä ainakin 1500-luvun puolivälistä asti. Lapsuuteni ja sukuni elämä siellä samoilla sijoillaan Tammelassa tuntui turvalliselta ja pysyvältä. Samoja peltoja oli viljelty sukupolvesta toiseen monta sataa vuotta.

Ehkä juuri siitä syystä kertomukset evakkoretkistä ja rajan taakse jääneistä muistoista ja lapsuudesta, ovat tuntuneet niin tärkeiltä ja koskettavilta. Vastakohtaisuus oman sukuni joskus jopa tylsältä tuntuvaan historiaan tuntuu suurelta.

Tarinat suvun vaiheista ja historiasta ovat kuin jännittävästä romaanista, mutta kuitenkin oikeaa elettyä elämää. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut kuulla tapahtumista suoraan heiltä, jotka nuo ajat ovat kokeneet. Tuntuu, että nuo yhteiset rakkaat ja raskaatkin muistot, ehkä myös sen aikainen irrallisuuden tunne yhdistävät heitä. Nämä matkat Laatokan Karjalaan ja muistojen siirtäminen seuraaville sukupolville ovat tuntuneet todella tärkeiltä ja tarpeellisilta. Parhaimmillaan olemme käyneet siellä kolmen sukupolven voimin.

Arvoisa juhlaväki!

Aika kulkee ja sukupolvet vaihtuvat. Rajat avautuvat, asuinpaikkaa muutetaan nykyään useammin kuin ennen. Kulttuurit sekoittuvat yhä enemmän. Esimerkiksi kotikaupungissani Salossa on maahanmuuttajia 88 eri maasta. Monikulttuurisuus on rikkaus, mutta se aiheuttaa myös monenlaisia ongelmia. Viimeaikainen kehitys on herättänyt kansallistunnetta Euroopan valtioissa, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Toisaalta voimistuva nationalismi on saanut myös ikäviä ilmenemismuotoja eräissä ääriryhmissä.

Suomen sotahistoria on kansamme yhteistä historiaa ja kokemusta, joka osaltaan vahvistaa yhteistä kansallista identiteettiämme. Ehkä myös siitä syystä kiinnostus karjalaisuutta kohtaan on viime aikoina lisääntynyt. Kuitenkin, se on kaikkien suomalaisten yhteinen asia, yhteistä historiaa ja selkeästi tärkeä osa suomalaisuutta.

Menetetyt alueet on liitetty yhä tiiviimmin Venäjään, ja ne ovat venäläistyneet. Suomella on tärkeä ja arvostettu roolinsa Venäjän rajanaapurina. Tuon rajan merkitys kasvoi entisestään Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Nyt keskustellaan NATO-jäsenyydestä. Suomen mahdollisella NATO-jäsenyydellä olisi todennäköisesti vaikutuksia toiminnallemme luovutetussa Karjalassa. Suomen toimintaedellytykset rajan takana ovat tällä hetkellä hyvät. Voimme omalta osaltamme edistää vuorovaikutusta maidemme välillä ja alueellista kehittämistä. Lähialueyhteistyö tukee yhteyksiä Suomen ja Venäjän Karjalan välillä. Lähialuevaroin on autettu monia projekteja. Pienenä esimerkkinä tästä voisi mainita Alvar Aallon suunnitteleman Viipurin kirjaston kunnostamisen. Yhteistyötä tarvitaan edelleen, ja Suomen tulee olla vaikuttamassa alueen myönteiseen kehitykseen.

Palaan vielä hiukan Kaapro Huittiseen. Hän osti viimein maatilan Kiskosta, ja muutti Varsinais-Suomeen. Meidän lapsemme ovat varsinaissuomalaisia. He ovat myös suomalaisia ja eurooppalaisia. Karjalaisuus ja hämäläisyys kulkevat kuitenkin koko ajan siinä matkassa.

Onko sitten loppujen lopuksi merkitystä sillä, mistä on kotoisin? Sanotaan, että ihmisen identiteetin kannalta on välttämätöntä tietää, missä juuret ovat. Siispä tuota perintöä tulee siirtää tuleville sukupolville. Haasteena on kuitenkin, miten tämä tieto saadaan siirrettyä nuorten keskuuteen.

Karjalaisessa perinteessä on ruokakulttuurilla tärkeä roolinsa. Itsekin olen piirakanteon opetellut, ja ne kuuluvat perheemme perinteisiin. Paljoin vaikeampaa onkin sitten siirtää tietoisuus suvun vanhasta kotiseudusta ja omien juurten tajuamisesta. Uudella sukupolvella on kuitenkin olemassa oma syntymä- ja kotiseutunsa, omat juurensa. Heillä on lukuisa määrä aktiviteetteja ja harrastuksia kilpailemassa ajankäytöstä ja kiinnostuksesta.

Kun nuoret haluavat tietoa jostakin asiasta, he yleensä hakevat sitä ensimmäiseksi internetistä. Katsotaan googlesta. Sellaista tietoa mitä internetistä ei löydä, ei heille oikeastaan ole edes olemassa. Siksi tiedon tallentaminen ja digitointi mahdollisimman kattavasti on ensimmäinen edellytys sen säilymiselle. Itse lisäsin omat nuoreni Facebookin Kurkijoki-ryhmään, joka päivittyykin ilokseni hyvin ahkerasti. Internet, sähköposti ja sosiaalinen media ovat nykypäivän tiedonvälitystä.

Yhä harvemmassa ovat ne ihmiset, joilla on omakohtaisia muistoja noilta ajoilta ja noilta seuduilta. Suku- ja pitäjäseuroilla onkin haasteena, millaiseksi toimintaa pitäisi muovata, jotta uusia nuoria saataisiin mukaan. Painopistettä tulisi varmaankin vähitellen siirtää muisteluiden ja karjalaisen kulttuurin vaalimisen ohella myös enemmän nykypäivään. Toistensa tuntemiseen ja tietoisuuteen siitä, minne ja miten ovat sijoittuneet ja juurtuneet karjalaisten sukujen vesat. Tässä toiminnassa parhaimmillaan menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. On tunnettava historiaa ja menneisyyttä, jotta voi ymmärtää nykyisyyttä.

Hyvät ystävät!

Aloitin Topeliuksen tekstillä, ja hänen sanoihinsa myös päätän:

"Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juuriansa maahan. Suurimmat ja voimallisimmat juuret ovat kaksi heimolaista, mutta kauan erillään ollutta kansakuntaa, jotka nyt ovat yhdistyneinä, nimittäin Karjalaiset ja Hämäläiset." ... "Muinoin oli paljo riitaa näiden kansain välillä, mutta nyt ne ovat kauan eläneet rauhassa toistensa vieressä, kuitenkin luopumatta visseistä erilaisuuksistaan, joista he helposti voidaan tuntea."