Karjalaista sukua, avioliiton kautta

Minulla oli kunnia osallistua Kurkijoen pitäjäjuhlille Loimaalla yhdessä mieheni isän ja hänen sisarensa kanssa viime heinäkuussa. Tuo juhla järjestettiin nyt jo 64:nnen kerran, ensi vuonna on siis juhlavuosi. Tunnelma oli lämmin ihmisten tavatessa nykyisiä sekä entisiä tuttaviaan ja naapureitaan. Ohjelma oli erittäin tasokas ja mieliinpainuva. Puheissa pohdittiin useampaan otteeseen ihmisen oikeutta omiin muistoihin elämässään, yhteisten muistojen merkitystä sekä niiden eteenpäin jakamisen tärkeyttä, vaikeuttakin.

Eräässä puheenvuorossa mietittiin sitä, miten mahtavat karjalaiseen sukuun avioliiton kautta tulleet ihmiset kokea karjalaisuuden. Jäin pohtimaan tuota kysymystä mielessäni, kuulunhan itse juuri tuohon ryhmään.

Olen nyt ollut jo 26 vuotta osana karjalaista sukua, vaikka itse en alunperin juuriltani sitä olekaan.

Olen käynyt Huittisen suvun mukana useaan otteeseen Kurkijoella. Kerran kävin myös Kanneljärvellä mieheni äidin kotikonnuilla. Omat juureni sen sijaan ovat vahvasti hämäläisessä maaperässä. Sekä isäni että äitini sukutilat ovat ainakin 1500-luvulta asti sijainneet samoilla sijoillaan Tammelassa, ja ovat vielä nykyäänkin sukulaisteni asuttamia. Äitini kotitilalla, jossa myös itse lapsuuteni vietin, asuu nykyisin veljeni perhe. Oma lapsuuteni pihamaa on lähes samanlainen kuin silloin joskus.

Ehkä juuri siitä syystä nämä Huittisen sisarusten kertomukset evakkoretkistä ja rajan taakse jääneistä muistoista ja lapsuudesta, ovat tuntuneet niin koskettavilta. Vastakohtaisuus tuntuu suurelta. Oma lapsuus kun tuntui niin turvalliselta ja stabiililta. On ollut mielenkiintoista palata yhä uudestaan sinne Huittisen suvun kotisijoille Mikrilään ja kuulla tarinoita heidän lapsuudestaan. Karjalaiset pitävät sukulaisiinsa yhteyttä paljon tiivimmin kuin oma sukuni, vaikka he ovatkin levittäytyneet ympäri Suomea. Tuntuu, että nuo yhteiset rakkaat ja raskaatkin muistot, ehkä myös sen aikainen irrallisuuden tunne yhdistävät. Nämä matkat Laatokan Karjalaan ja muistojen siirtäminen seuraaville sukupolville ovat tuntuneet todella tärkeilta ja tarpeellisilta.

Ehkä vielä tuotakin vahvemmin koen tuon karjalaisuuden omien lasteni kautta. Kolme omaa lastamme ovat puoleksi hämäläisiä, mutta puoleksi karjalaisia vaikka Varsinais-Suomessa ovatkin syntyneeet ja eläneet. Myös meidän poikamme ovat vierailleet Kurkijoella ja ovat kiinnostuneita sukunsa juurista. Mielestäni juuri se, että omat lapseni ovat karjalaista sukua, tekevät myös minusta itsestäni karjalaisen, tavalla tai toisella. Perinteen jatkaminen sekä muistojen siirtäminen on arvokasta työtä. Se oli läsnä ja toteutui sataprosentisesti siellä pitäjäjuhlilla.                                           

Kirjoitus julkaistiin Kurkijokelainen- lehdessä 3.9.2010

Kuva Kurkijoen hautausmaalta.